Se pettymyksen määrä kun jostain syystä mun sype aika ei ollutkaan listalla... Ärsytti ja sitten suretti kun olin oottanut sitä kuitenkin omalla tavallaan. Onneksi nyt kuitenkin en turhaa ajanut kajaaniin asti vaan soitin ennen kuin lähdin.
Syy miksi tää aika ei siellä näkynyt on arvoitus, kun muistan hyvin edelleen sen viime käynnin joulukuussa kun lopuksi sovittiin tää. Vaan ei auta, enään ei ehdi uutta aikaa.
Oisin halunnu päästä puhuun ennen sektiota mut ei niin ei. Pitää vaan survoo kaikki tunteet ja ahdistus mielenperukoille toivoen että ne myös pysyy siellä tän hässäkkän yli. Koska ei hyövää puhua kellekään muulle.
Kukaan ei ymmärrä yhtään miten raskasta tää on henkisesti. Fyysisestä kivusta puhumattakaan. Varsinkin kun tuo kipu pitää peittää kotona ollessa. En halua aiheuttaa huolta tytöille joten pyrin elämään niin normaalisti kun suinkin kykenen ololtani. Yksin ollessa saa sitten olla kipeä ja käydä asioita läpi omaan tahtiin
Huumorin taakse on hyvä kätkeä kipua. Omalla tavallaan koomista. Se luo illuusion siitä etten olisi niin kipeä mitä puhun. Jostain syystä tuo nauru on reaktio myös tietynlaisessa ns toivottomassa tilassa. Jostain syystä se purkautuu niin, toisin kuin itkuna. Oon miettinytkin et varmaan mut otettaisiin tosissaan paremmin jos vaan itkis kaikesta. Itku vaan herkästi laukasee myös sit sen paniikkikohtauksen mitä nyt pyrin välttään kaikin tavoin.
En tiiä onko tuo nauru juttu Asperger liitännäinen vai ihan normaalia poikkeavaa toimintamallia. Myös tarve piilottaa kipu on ehkä opittu juttu. Aina kun on käsketty olemaan vahva ja heikot itkee. Toki totta on sekin ettei asioista märinä korjaa ongelmaa, mut ei kyllä myöskään sen peittäminen. Ihmisenä sellainen että kaikkeen pitää saada järkevä selitys ja tietynlainen lopetus. Asioiden roikkumaan jättäminen on aika tuskaa. Joten tää tilanteen kaottisuus on aika tuskaa jo itsessään.
Kommentit
Lähetä kommentti