Samaa vanhaa settiä

 Tää kipu puoli alkaa olla jo sietokyvyn rajoilla, nyt ollu migreeni pitemmän aikaa jo päivittäin lisäksi eikä siihen pure mikää. Tai panacod kyllä mut sen syöminen vain ehdottomassa hätä tilanteessa.

Koko ajan sattuu johonkin, eikä se kipu oo mitään pientä särkyä vaan lamaavaa kipua. Väsyttää kun yötkin vaikeita kun edes vaakataso ei tuo helpotusta. 

Ens viikolla ä poli, mä niin toivon että siellä ois sama lääkäri joka sen käynnin määräsi. On kaksilta ainoa joka edes vähän kuuntelee. Eräs lääkäri oli venyttämässä sektion 39 viikolle asti. Sen sanon että siihen en rupea. Ihan naurettavaa lähtee venyttää tätä mun tilannetta niin pitkälle.

Oon jo nyt niin väsynyt fyysisesti että mitä pitempään tää jatkuu alkaa se syödä jo tuolta henkiseltä puolelta. Joku voi olla sillai et kysehän on vain viikosta mut tän kategorian tuskan kanssa päiväkin tuntuu hyvin pitkältä. 

Väsyttää ja sattuu huomaa että se vaikuttaa myös toimimiseen. Tuntuu että ei muista mitään on vähän tööt koko ajan. Sellaista selviytymis taistelua. Eikä helpota se et veea on kotona ollut reilu viikon ja tulee olemaan ens viikonkin. 

Koulu hommiin keskittyminen on ollut pelkkä vitsi vain sillä 2v vaatii jatkuvaa vahtimista ja veea osaa vielä oikein passuuttaa. Nostelu yms muut on ihan tuskaa näiden kipujen takia. 

Oon koittanutkin kehitellä tekemistä ja oon piirtänytkin pitkästä aikaa enemmän kuin vuosiin. Jotain mikä pitää skarppina. 

Kotona olo menee just ja just mut hirveintä onkin kun pitäs täs samal hoitaa omia juttuja myös. Käydä verikokeissa, neuvolassa yms. Oonki nyt raakasti perunut ja siirtänyt kaikkea vaikka siinä onkin oma riskinsä. Ei ole vaihtoehtoja kun ei jonikaan töistä voi pois jäädä. 

Hätä tilanteessa oon sit raahautunut kaksille. Ahdistaa kun nekin siellä aina ehdottaa seurantaan jäämistä mut se ei ole vaihtoehto. Toukka on yhtä tärkeä mut jos ei ole hoitomahdollisuuksia tytöille niin silloin on pakko vaan olla kotona oli mikä oli. 

Ärsyttävää kun ihminen ei voi jakautua kahteen paikkaan. Ei tässä enään toivottavasti pitkään tarvitse kärvistellä. Vaikka sektiokin ahdistaa ja pelottaa ei tää oleminen nyt ole yhtään sen kivempaa.

Olenko kokenut sitä raskauden hehkua, ni en. En nytkään enkä koskaan aikaisemminkaan. Raskaudet ovat omalla kohdalla 9kk selviytymis taistelu mallia. Tää on ollut se vaikein. Korona on tuonut oman lisänsä tähän ja nää kaikki muutkin vaikeudet mitä on joutunut kohtaan. Joten muistelenko lämmöllä tätä aikaa jäljestä päin... Tuskin. Kuitenkin mainitsemisen arvoinen asia on se että toukka on eka johon oon näin syvän tunnesiteen muodostanut jo raskauden aikana. Aadan ja veean kohdalla se tuli vasta syntymän jälkeen. 

Odotan innolla että pääsee vauva arkeen ja tutustuu toukkaan. Veean kohdalla opin nauttimaan siitä pikkuvauva ajastakin ja oon sitä muistellutkin paljon. Veean myötä moni muukin asia muuttui, mä muutuin ja kasvoin henkisesti. Asiat meni muutenkin uuteen tärkeys järjestykseen, vaikka en kyllä vieläkään ole se pullantuoksuinen äiti mut ei mun onneksi tarvitsekaan olla.