Jos nyt rehellisiä ollaan

Eihän se elämä ole ainaista nousukiitoa, pinkkiä hattaraa ja varsinkaan parisuhteessa. Jos nyt tarkemmin avaa asioita niin kaikki on alkanut 2,5 vuotta sitten. Paljastui asioita mut ollaan ne sitten käyty läpi. Vaa siitä huolimatta on siitä jäänyt sellainen epäilyksen haiven mikä herkästi nousee esiin aina kiperissä tilanteissa.

Ihan rehellisesti oon miettinyt avioeroa jonkun kerran ja luultavasti tuun miettimään jatkossakin. Kuitenkin on eri asia erota ja sitä en siis halua. Välillä pohtinut yleisesti millaista elämä ois jos ois ns yksin. Puolensa kaikessa. Kuitenkin tunteita on tai no jos nyt näin Asperger näkökulmasta sellaista jännää kiintymystä. Rakkaus on hiukan erikoinen käsite tunteena harvemmin sitä kokenut. Pikemminkin käsitteenä. 

Jonkun mielestä kylmä ajatusmaailma ajatella lähes kaikki niin kuin tietokone, sillai järjellisesti perusteella. On mulla tunteita ja niitä koen mut eri asia haluanko välttämättä elää niiden mukaan. Tunteet on asioita joita on kiva harrastaa silloin tällöin ei koko ajan.

Lapsien kohdalla juttu on eri. Lapsiin on syvempi tunneside kuin mihinkään. Sitä ei pysty järjellä korvaan käytännössä mitenkään. Luultavasti tää on myös sitä tietynlaista primitiivisyyttä mikä on ohjelmoitu kaikkiin. Äiti kokee halua suojella, rakastaa ja hoitaa lastaan. Se kumpuaa jostain syvältä tuolta.

Raskaus tuo mulla tunteita esiin ihan eri tavalla kuin normaalisti eli hormoneilla on vaikutuksensa. Se on välillä ihan oikeasti pelottavaa kun tuntee tunteita siinä laajuudessa. Ei nyt enään niinkään kun kolmas kerta jo ja veean kohdalla tuli käytyä läpi näitä.

Tää kaikki voi kuulostaa normaali ihmiselle hyvin sekavalta, mut mulla on ihan oma tapani ajatella ja käsitellä kaikkea mitä koen kuin nentillä (neurolta normi). En todellakaan oleta et mua ymmärretään. Se on käytännössä mahdoton yhtälö.

Ihminen ulkoapäin mutta ajattelee kuin kone. Tietyt poikkeus jutut huomioden. Tää tekee musta erittäin tehokkaan oppimaan, pystyn suorittaan asioita mitä nentti takertelee tunteidensa takia.

Kuitenkin nyt raskauden myötä on tullut nää tunteet ja se yksinäisyys mitä koen juuri sen takia että käytännössä kukaan ei koskaan voi käsittää mua edes puolet siitä mitä olen tuntuu välillä raastavalta. Normaalisti tää ei edes häiritse mut nyt ärsyttää kun haluaisi että joku edes joskus rakastaisi mua tälläsenä kuin olen.

Ehkä se on mahdotonta, tai tarkemmin se on. Kukaan ei ole siihen kyennyt vielä tähänkään päivään mennessä. Mun omat vanhemmat ovat nähneet ne muutkin puolet ja isä aikoinaan sanoikin ettei kukaan voi mua rakastaa. Ei kukaan täysjärkinen ihminen. Totta se on ja surullista se on tiedostaa itsekkin nykyään. Vaa Asperger tekee muuttumisen lähes mahdottomaksi enkä jaksa enään esittää mitään muuta kenenkään tähden.

Onneksi omat lapset rakastaa ehdoitta, saa kokea sitä kautta edes sen ehdottoman rakkauden itsekkin. Rakkaus omia lapsia kohtaan on sit ihan eri asia kuin muita ihmisiä kohtaan. Siihen ei liity tää mun monimutkaisuus millään tavoin, tytöille oon just sellanen kuin olen omana itsenäni. Teen aina kaikkeni lasteni eteen jotta heillä on hyvä olla ja kasvaa. Se on mulle ihan itsestään selvä juttu. Rakkaus ehdoitta.Muut ihmiset onkin sitten ihan eri juttu. Ilman tällästä emotionaalista sidettä kuin omiin lapsiin. Ei voi edes verrata näitä keskenään.

Sitä en tiedä ymmärsikö tästä kukaan muu mitään, tää on vain raapaisu kautta yritys edes hiukan raottaa mun maailmaa. Voi vaikuttaa hyvin oudolta mut mä nyt yritin tuoda mun syvintä olemusta esiin, mikä on erittäin vaikeaa ja niitä tunteita. 

Mietin pitkään tän kirjoittamista koska ihan oikeasti mä tiedän että tätä voi olla niin vaikee ymmärtää sillai miten mä koitan sen selittää. En jaksa väärinymmärryksiä ja sit siitä seuraavaa hässäkkää. Kuitenkin se on Aspergerin elämään hyvin vahvasti kuuluva juttu, jatkuva pakko koittaa olla ymmärrettävä nenttien maailmassa.

Melkein kuin olisi mykkä joka koittaa laulaa.