Aa

 Siis niimpä aaa... Kukaan ei voi varmaan edes käsittää millaisen määrän stressiä oon joutunut kantaan tässä viime aikoina. Vaikka oonkin aika hyvin sitä sietävä nykyään tuntuu jo siltä että ei vaa enään pysty ihan kaikkea nielemään.

Sen huomaa esim siinä että hermo hyvin tiukalla, delekoin joitakin asioita taka alalle ja tunnen tunteita. Tuo tunne juttu on vähän outoa kun en normaalisti ole erityisen tunteellinen vaan ehkä jopa kylmähkö faktojen pohjalle perustuvan ajatus maailman takia. Pitkästä aikaa tuntee surua.

Suru joo kaikki sitä kokee varmasti elämän aikana. Mulla on vaan taito tukahduttaa se pois ja jatkaa normaalia toimintaa yleensä. Nyt kun stressi sotkee kuvioita tulee se ongelma että ei pysty prosessoimaan ihan kaikkea siihen vauhtiin kuin normaalisti ja iskee tiltti milloin havahtuu niihin tunteisiin. 

En yleensä itke, ainakaan tuntemattomien nähden mut neu lääkärillä maanantaina käydessä kaikki vaan ryöpsähti ulos. En pystynytkään puhumaan itkemättä. Ihan rehellisesti mua pelottaa moni asia, niistä en yleensä muille avaudu koska kaikki ei ymmärrä ja saatan vaan pelottaa muita. Neu lääkäri onneksi ymmärtää ja sanoikin et ois ihme jos ei mitään fiiliksiä aiheuttaisi tällänen myllerrys mitä nyt on ollut. 

Saan muuan extra sype käynnin nyt sitten. Sype eli synnytyspelko, käynnit käydään kajaanissa sype kätilön luona. Mietittiin mikä on se paras paikka mistä saan parhaimman hyödyn puhumisesta tällä hetkellä ja tultiin siihen tulokseen että tuolta. Normi psykiatri kun ei oo se joka osaisi auttaa tässä asiassa. Kun kaipaan ihan sektion liittyvissä jutuissa tukea.

Veean sektio on jättänyt aika syvän arven muhun, se vaikuttaa tuolla taustalla hyvin paljon ja se että tuleva sektio tiedetään jo nyt hyvin vaikeaksi ei kevennä fiilistä yhtään. Ihan rehellisesti pelottaa kuolema, ekaa kertaa elämässä pelkään sitä. Se että lääkäri puhuu siitä sulle ei oo se ykkös juttu minkä haluaa kuulla. Sitä ei nimenomaan halua kuulla. 

Se vähän niin kuin syö sen viimeisenkin toivon mitä sulla on. Niin kauan kun hoitohenkilökunta uskoo hyvään on se hyvä mut sitten kun hekin alkaa miettimään ja kukaan ei uskalla sanoa sulle mitään ennustetta mihinkään alkaa vähitellen pelkään itsekkin. 

Ennen lapsia en pelännyt Kuolemaa, mutta nyt tilanne on ihan eri. Mä haluan olla näkemässä kun tytöt kasvaa, haluan olla tukena että rakastaa heitä ja ennen kaikkea mä haluan nähdä toukan. Ois ihan hirveää jättää Joni yksin. Uskon kyllä että hän siitä selviäisi kyllä mut kyllä tää tilanne häntäkin mietityttää.

Vaan sype käynneillä päästään pureutuu tähän asiaan ihan huolella, voin esittää toiveita sektion liittyen. Toki kaikkea ei voi suunnitella etukäteen mut haluaisin että tilanne ei ole niin kaoottinen kuin viimeksi. 

Välillä pitäisi olla armollinen itsensä suhteen, varsinkin nyt. Mulla on oikeus olla surullinen ja mua saa pelottaa. Ei pidä ruoskia itseään liikaa ja väkisin koittaa niellä sitä kaikkea. Se helpotus kun saa tuotua tunteitaan ulospäin on aivan sanoin kuvaamaton. Onneksi saan nyt olla aika paljon itsekseni niin voin rauhassa käydä läpi näitä asioita. Ohan tää blogi mulla yks kanava myös käsitellä näitä kun saa ajatukset päästä ulos voi nähdä uusia puolia jutuista.

Vaa niin kauan kun on toivoa, on mahdollisuus parempaan huomiseen. Mikään ei ole varmaa kunnes niin tapahtuu, aina on tilaa muuttujille Positiivisessa mielessä ja onneksi mä saan tukea nyt. Sitä saa kun osaa pyytää ja sitä ei pidä ikinä hävetä.