Pakko

Ihan must johonki sylkee ajatuksia kun ahdistaa. Oon siis yksin minkä takia on aikaa miettiä ja se on toisaalta huono kun toi tuleva sektio kummittelee. Tän takia oisin sen sype käynnin halunnut. Ois päässy avautuun tästä pelosta.

Pelottaa ihan älyttömästi et joudutaan nukuttamaan. Oisin niin paljon mieluummin hereillä koko ajan niin tietäisi mitä tapahtuu. Se kun maski painetaan naamaan ja kaikki katoaa tuntuu samalta kuin kuolisi. 

Hereillä olessa mä pysyisin kartalla kaikkien ongelmien suhteen jos niitä tulee. Mieluummin niin. Myös se että oon siellä yksin ahdistaa.

Mä pelkään että en herää enään. Toisaalta tapana lähteä kaikista kivuttomin mut tää sektion oottaminen tuntuu kuin teloitus päivän odotukselta. Vaikka onkin näin kipeä ja siinä mielessä oottaa sitä kivuttomuutta mut kun ei tiedä tuleeko huomista.

Sitä miettii et onko ehtinyt tehdä kaiken, laittaa kaikki valmiiksi et sit kun Joni tuo toukan kotiin voi heidän elämä alkaa mahdollisimman kivasti. Jostain syystä mä en nää itteäni tässä tulevaisuudessa. Tää pelko on jotain niin voimakasta. Ainoa tapa miten tää pysyy kurissa on olla miettimättä.

Kuitenkin mitä lähemmäs mennään väkisin se puskee ylös. Ei pysty koko ajan sulkeen pois. Yksin ollessa mahdotonta ja varsinkin nyt kun mitään ei kivulta pysty tekemään ei jää muuta kuin ajatukset.

Edellinen postaus käsitteli sektiota, enkä edelleenkään vaikka sitä pelkäänkin näe sitä sen huonompana vaihtoehtona. Se että on yhtä huono tuuri kuin mulla on tosi harvinaista.

Vaikea raskaus, henkinen taakka on ollut ihan älytön. En ikinä ennen ole joutunut samanlaisen paineen alle kuin nyt. Sekin että edellisen sektion aiheuttamaa traumaa ei ole käyty läpi tekee tästä tosi vaikeaa. 

Tavallaan haluaisi että joku lohduttaa, mutta kukaan ei kukaan voi luvata että asiat menee hyvin. Pitihän viime kertaisenkin olla hyvin epätodennäköistä mut silti niin kävi. Tavallaan tunnepuolikaipaa lohdutusta mut järki sanoo että se ei hyödytä. Niin ristiriitainen olo.

Vaikka oonkin yleensä järjen ihminen en mäkään pysty koko ajan olemaan vahva. Toisaalta jos joku muka pystyisi saman koettua olemaan edelleen positiivinen on silloin pakko olla päässä vikaa. Moni murtuu jo paljon pienemmistäkin asioista.

Tarve jättää murusia itsestään ihan varulta, jos nyt asiat menee ihan perseelleen haluan silti että tytöt voi muistella mua. Oon viimeiset 8kk kuvannut paljon videoita meidän arjesta, hauskoja juttuja ihan varulta. Aada on niin iso ettei unohda, Veea kuitenkin vielä niin pieni ettei välttämättä muista ja toukkaa en välttämättä pääse koskaan edes näkemään. Tahdon kuitenkin että tytöt aina tietää että miten paljon mä heitä rakastan. Aina vaikken ehkä täällä olisikaan.

Jonkun mielestä tää mun pelko voi olla naurettavaa. Ei tätä pystykkään käsittää kukaan joka ei ole samaa läpi käynyt. Tää teksti on ihan vaan sitä raakaa tunnetta mitä juuri nyt tällä hetkellä käyn läpi. Tästä on vaikea puhua ääneen kun itku tulee ennen kuin sanat. Mulla on oikeus pelätä, mulla on syy pelkoon ja sen vähättely kenenkään toimesta ei ole oikeutettua

Ois helpoin jos tää pelko ois vain ns päänsisäinen juttu ilman mitään faktapohjaa. Sellaista pelkoa on helpompi käsitellä pois kuin tapahtumien aiheuttamaa trauma perästä. Kukaan ei voi tehdä tekemättömäksi asioita mistä tämä kumpuaa. Eri asia jos sektio menee hyvin on se varmasti eheyttävä kokemus.

Mutta vaikka nyt se ei menisi niin mut kuitenkin siitä selviää hengissä sekin riittää hyvin. Vauva tekee ihmeitä ja asia hautautuu kuten viimeksi. Se nousee esiin vain laukasevasta tekijästä eli raskaudesta mut nyt kun tiedetään et steri on tiedossa ei tarvitse sitä enään ikinä miettiä tai pelätä tämän jälkeen.