Masennus

Niin hiukan synkähkö aihe mutta kuitenkin on ollut niin vahvana munkin arjessa aikoinaan että siitä aattelin kertoa.

En ole tällä hetkellä masentunut. En ainakaan tunne niin miten silloin kun olen. Kuitenkin suurimman osan elämästä oon ollut. Vasta lähempänä kuuttatoista vuotta aloin näkemään sen valoisamman puolenkin ja paha olo lähti väistymään.

Masennus ei johdu Asperger oireyhtymästä mutta on sillä varmaan jonkinlainen vaikutus ollut asiaan. Ekat muistot kyseisistä tunteista juontavat kakkosluokalle. Kyllä jo nelosluokalla mulle on ihan kirjattu papereihin vakavamasennus ja syömishäiriö.

Asperger takia oon hiukan poikkeava jossain mielessä ollut lapsena ja mun mielenkiinnon kohteet ovat olleet niin poikkeavat muihin verrattuna että luultavasti se on ollut syy sille kiusaamiselle mitä koin. Mua on kiusattu monin eri tavoin. Pahimmaksi muistan sen että jätettiin ulkopuolelle ja haukkumisen mitä sain milloin mitäkin.

Ei ole helppoa kasvaa pienellä paikkakunnalla kun on erilainen kuin muut. Joutuu väkisellä kohtaan ongelmia. Se että mua kiusattiin koulussa purkautui kotona huonona käytöksenä minkä tähden mun välit vanhempiin kärsi pysyvästi. 

Muistan jo ihan pienenä kysyneen miksi oon olemassa. Koska olin niin erilainen ja yksinäinen kaikkien ongelmien kanssa koin olevani turha, hyödytön ja viallinen. Kun kukaan ei välittänyt eikä ketään kiinnostanut miltä musta todella tuntuu. Tuli itsetuhoisuus kuvioihin. Muistan yksin itkeneen monet kerrat ja mietin joka päivä että olisi parempi jos mua ei ois. Mä vaan pilaan kuitenkin kaiken eikä ketään loppujen lopuksi kiinnosta oonko täällä vai mullan alla. Kun tarpeeksi pitkään tuli asiaa suunniteltua aloinkin satuttaan itseä ja eräänkin kerran itseltäni hengen riistää.

Itsetuhoisuuden takia jouduinkin osastolle lastenpsykiatrialle. Siellä mulla oli hyvä olla, kukaan ei kiusannut ja oli ihmisiä jotka välittää. Olin osastolla kahdesti muutaman kuukauden jaksoissa. Kotiin tuleminen ei ollut helppoa ja koulussa sainkin hullun leiman vielä kaiken lisäksi.

Koko peruskoulu aika olikin yhtä tuskaa mulle. Onneksi löysin kuitenkin kavereita viitosluokalla ja sain vaihtaa luokkaa. Sitäkin anottiin monet kerrat mutta luokanvaihto kiusaamisen takia ei ollut kuulemma mahdollista.

Kiusaamisesta myös kerroin opettajille mutta kukaan ei puuttunut asiaan mitenkään. Pahin oli yläasteen luokanvalvoja joka sanoin näin "eihän se ole mahdollista että nämä kiusaisivat kun pärjäävät niin hyvin koulussa" ilmeisesti hänen mielestään koulumenestys määrittelee onko kiusaaja vai ei.

Vasta Ammattikoulussa pystyin olemaan taas oma itseni ja vähitellen aloinkin nauttia elämästä. Sain paljon hyviä kavereita ja kukaan ei enään kiusannut. Tuo aika vaikuttaa edelleen mun elämään jossain määrin, koska yksinkertaisesti jotkin haavat ei parane täysin koskaan. Olenko katkera noista kauhun vuosista mitkä imi elämänilon niin pitkäksi aikaa, en ole mut toivon että nämä henkilöt jotka tätä mulle tekivät joskus ehkä ymmärtäisivät kuin paljon se satutti.

Mua harmittaa että vielä tuolloin kiusaaminen painettiin villasella. Sen kuitenkin vannon että en anna kenenkään tehdä niin mun lapsille. Koska kiusaamisen vaikutukset eivät ole vain sen hetkisiä, pahimmillaan ne tekevät isonkin henkisen haavan mikä kulkee mukana pitkään. Joten jos ees nykyään annettaisiin kaikkien olla erilaisia ja elää niin kuin itse parhaakseen näkevät. Erilaisuus on rikkaus mitä tulee vaalia.